Seuraavana aamuna kettu tuli takaisin kannon kupeeseen, sovittuun paikkaan. Tontulla oli uusi asu, iloisen punainen lakki ja punainen pehmoisen näköinen takki.
Tonttu katsoi kettua pienillä pistävillä, mutta ystävällisillä silmillään. Kettu näytti edelleen surkealta, muttei niin lohduttomalta kuin edellisenä päivänä. Tonttu kaatoi puiseen kippoon ketulle lämmintä maitoa.
-Huomenta kettu, näytät jo vähän pirteämmältä, tässä on sinulle vahvistavaa lämmintä maitoa. Miten sinä jaksat?
-Löysin kotipesän mutta äitiä ei näy missään, vastasi kettu
-Hienoa, että löysit takaisin pesään.
-Näitkö kanoja, mitä ne kanat sanoivat?
-Kuule kettu, kanat eivät suostu ystäviksi, pelkäävät että syöt ne. Kävisikö joku muu, vaikka hirvi, tiedän yhden hirven tässä lähistöllä, kysyi tonttu.
-Ei hirvi mahdu pesään, se on niin matala ja onkaloinen, ja hirvi on niin totinen, ettei se osaa leikkiä.
-No entä sitten mato, kysyi tonttu.
-Ei mato osaa leikkiä minun kanssani, sehän vain myllertää mullassa!
Kettu alkoi taas itkeä sydäntä särkevästi, koska sillä ei vieläkään ollut yhtään ystävää ja se oli hyvin yksinäinen.
-Kuule, itke vaan, se yleensä helpottaa. Tulisitko huomenna tähän samaan paikkaan, niin katsotaan mitä voimme tehdä.
-Se sopii, nyyhkytti kettu.
Mitä kettu itkee? 